Okei, nyt avaudun. Varautukaa.

Ootteko te koskaan olleet rakastuneita? Minä olen, kerran. Nyt kysytte mistä sen voi tietää ton ikänen, no mä vain tiedän. Seurustelin eksäni kanssa vuoden ja vähä päälle. Meillä oli, nyt kun ajattelee, aika keskinkertanen suhde. Välillä leijuttiin pilvilinnoissa ja kaikki oli ihanaa, hetken päästä riideltii ja itkettiin. Silti mä olisin antanut mitä vain jos olisin saanut jatkaa hänen kanssaan. Mutta se kyllästy muhun, enkä ihmettele. Käyttäydyin nimittäin aika järkyttävästi sitä kohtaan suhteen loppupuolella. Mutta pääasia tässä nyt on se, että kyseinen poika vei multa luottamuksen ihmisiin. Hän vakuutti suhteen viimeiseen päivään asti, että jaksaa yrittää, eikä anna periksi mun suhteen. No hupsista keikkaa yks päivä se ilmottaa: ''sori, tää oli nyt tässä'' Mun koko maailma romahti sillon. En kyennyt viikkoon nousemaan sängystä, säälittävää. Itkin kuukausi tolkulla itteni uneen, ja mitä poika tekee. No tietenki etti uuden naisen itellensä. Meni viikko meidän erosta niin ne oli yhdessä. Varmaan niillä oli jo jotain juttua meidänkin suhteen aikana.

No tästä nyt on jo aikaa, ja ollaan nykyään pojan kanssa jo ihan kavereitakin. Mutta luottamus ihmisiin ei oo palannut, vaikka muut arvet arpeutuukin. Rupesin tässä nyt miettimään, kun mulla on ensimmäistä kertaa juttua kyseisen pojan jälkeen jonkun kanssa, miten epäuskoinen musta onkaan tullut. Väärä hymiö viestissä saa jo mut ajattelemaan ''ok, tää oli tässä ei se mua enää halua'' Yks poikkipuolonen sana nii oon itkun partaalla, miten kukaa ei voi rakastaa mua oikeesti. Ja miksi näin? Koska en uskalla enää rakastua. Mitä hyötyä siitä on. Pelkään vain satuttavani itteeni taas ja vielä pahemmin. Tiedän, ettei toisen tekoja saa laittaa toisen syyksi, mutta kun yksi hylkäsi mut, miksei toinenkin. En mä ole muuttunut paljoakaan sitten viime suhteeni. Se loppu. Tässä ollaan. Itseluottamus nollassa. Rakkaus ei satuta, vaan sen loppuminen, mutta mitä jos pelkää jo sen alkamista?